ERIKOISTUMISEN MONIKANAVARAHOITUS – OSAOPTIMOINNIN PAIKKA?

Terveydenhuollon rahoitus on puhuttanut vuosia. Yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi on nostettu monikanavarahoitus. Eli se, että rahaa tulee monesta eri lähteestä, monelta maksajalta: valtiolta, kunnalta, Kelalta, työnantajilta, työntekijöiltä ja potilailta asiakasmaksuina, vakuutusjärjestelmän kautta (mm. työ- ja tapaturmavakuutus, liikenne- ja sairauskuluvakuutus). Kullakin maksajalla on omat toiveensa ja tavoitteensa käytettävälle rahalle ja tämä johtaa sanotun mukaan osaoptimointiin, jossa ratkaisuja tehdään niin, että hoidon, tutkimuksen tms. maksaisi ”joku muu”.

Monikanavarahoitusta on myös erikoislääkärikoulutuksessa – analogia on niin suuri, että herää epäilys, onko monikanavarahoitus ihan maan tapa?

Ketkä kaikki siis rahoittavat erikoislääkärikoulutusta? Suhteellisesti suurin kustannus tullee erikoistuvalle itselleen, tosin epäsuorasti. Erikoitumis-palvelujen aikainen palkka lienee sairaaloissa, Työterveyslaitoksella ja muissa palvelupaikoissa luokkaa 2000 euroa vähemmän kuin työterveyslääkärinä – saamatta jääneinä tuloina erikoistuva maksaa siis noin 25-30 000 euroa koulutuksestaan neljän vuoden aikana, ellei tee lisätöitä. Koulutukset sinällänsä eivät juuri erikoistujan kukkaroa rasita, sillä monet kurssit ovat jopa ilmaisia (esim. yliopiston koulutukset) tai edullisia (esim. STLY:n koulutukset) ja aineistot ilmaisia – suorat kustannukset ovat erikoistujalle usein varsin kohtuullisia.

Toisaalta Lääkäriliiton tilastojen mukaan erikoislääkärin palkka on isompi kuin erikoistumattoman palkka työterveyshuollossakin, joten erikoistujan em. kustannus kuolettuu aikanaan valmistumisen jälkeen.

Työnantaja osallistuu kustannuksiin mm. mahdollistamalla työajan käytön kouluttautumiseen ja kouluttajan toimintaa tukemalla. Vaikka työnantajat saavat EVO- tai rahoituslain kautta korvausta erikoistumisen aiheuttamista kustannuksista, on tämä korvaus toki vain osittainen (puolet?) verrattuna siihen, että erikoistuva lääkäri tekisi koko sen ajan ns. tuottavaa työtä. Toisaalta voi kysyä, miksi työpaikkoja tuetaan tässä työssä – huolehdittaisiinko koulutuksesta paremmin, jos työnantajan maksuosuus olisi suurempi?

KELA maksaa työterveyshuollon kustannuksista palautuksia työnantajille, jotka tarvitsevat lain mukaan työterveyshuollon erikoislääkäreitä, ja samalla erikoistuviakin lääkäreitä, palvelujensa pyörittämiseen. Osan tästäkin rahasta voi siis jyvittää erikoislääkärikoulutukseen.

Työmarkkinajärjestöjen asiantuntijalääkärit osallistuvat säännöllisesti erilaisiin koulutuksiin ja mm. erikoislääkärikoulutuksen koordinaatiotyöryhmän kokouksiin – palkka- ja matkakuluja syntyy.

Työterveyslaitos saa rahoituslain kautta tukea kouluttajien ja erikoistuvien toimiin. Erikoistuvat voivat maksutta osallistua laitoksen koulutuksiin TTL-jakson aikana. Rahoituslain mukaisten korvaushakemusten käsittelyyn laitetaan työpanosta ja käsittelijöille maksetaan palkkoja.

Yliopistot kustantavat osan yliopiston oppialan kuluista: mm. professoreiden ja muun henkilöstön palkkoja, toimintamenoja, opintohallintoa, tiloja ja tukipalveluja. Erikoisjärjestelyjäkin on: Turun viisivuotisen professuurin lahjoitti Työsuojelurahasto, Tampereella ympäröivä yhteiskunta- ja liike-elämä – tämäkin ihan oma kuvionsa.

STM osallistuu kustannuksiin suoraan rahoituslain ja Aluehallintovirastot EVO-rahan kautta. Myös palkkakuluista pieni osa voidaan heiltäkin jyvittää toimintaan.

Varmaan muitakin lähteitä ja puroja vielä on. Näinkin arvioiden tulee työterveyshuollon erikoislääkärikoulutukseen käytettävien rahojen määräksi yli 5 miljoonaa, ehkä 6-7 miljoonaa vuodessa. Kuulostaako paljolta vai vähältä? Paljonko muilla erikoisaloilla kuluu tähän koulutukseen?

Kysymyksiä herää: Onko koulutuksemme tämän arvoista? Onko rahaa liian vähän vai liian paljon? Olemmeko me itse tämän rahan arvoisia? Millaista osaoptimointia koulutuksessa ilmenee? Millainen osaoptimointi koulutuksessa on mahdollista? Tuoko erikoistumiskoulutuksen muutos OKM:stä STM:än ensi vuonna jotain oleellista muutosta tähän kuvioon?