HALUAISIN ISTUA ELOISAN MUSEON ÄÄRELLÄ
Kävin Budapestin matkani aikana paikallisen lääkärisuuruuden, Ignaz Semmelweisin museossa. Semmelweis oli lääkäri, joka vaikutti merkittävästi äiti- ja lapsikuolleisuuden vähenemiseen tajuamalla jo 1840-luvulla, että ns. lapsivuodekuume johtui huonosta käsihygieniasta – käytännössä siitä, kun lääkärit eivät pesseet käsiään. Kiinnittämällä tähän huomiota lapsivuodekuume ja jopa yli 15 %:n kuolleisuus siihen romahtivat. Tämä tapahtui aikana, jolloin mikrobeja ei vielä tunnettu – ensimmäisen mibrobin, pernaruttobakteerin kuvasi Robert Koch vasta 1876. Aikalaiset lyttäsivät Semmelweisin niin, että hän lopulta kuoli mielisairaalassa – nykyaika kiittää häntä niin, että hänet luetaan yhdeksi suurista lääkäreistä ja esim. Budapestin yliopisto on nimeltään Semmelweissin yliopisto.
Museo oli sinällään mielenkiintoinen, vaikkakin pysähtynyt. Se oli osin yleinen ja osin kotimuseo; huonekaluja, tauluja seinillä, sen ajan lääkärin työkaluja oli nähtävissä, karttoja, kirjoja, muovisuolia. Taulujen ja esineiden vieressä oli unkariksi pitkä teksti, englanniksi ei juuri mitään. Ei opasta, ei kuulokeselosteita, ei englanninkielistä kirjaakaan…
Tuli mieleen, että millainen olisi hyvä terveydenhuollon museo? Millainen olisi hyvä työlääketieteen ja työterveyshuollon kehityksen museo?
Museon tulisi olla dynaaminen ja interaktiivinen. Tarinoita, kertomuksia, elävää kuvaa, vuorovaikutusta, sidos siihen, mitä esiteltävä asia käytännössä tarkoittaa. Oppaita, jotka kertoisivat asioiden merkityksestä, tietokilpailukysymyksiä siitä, mitä kävijä tietää tai oppi kierroksellaan. Testejä, joita voisi itse tehdä. Jotain hypisteltävää, hyviä matkamuistoja myynnissä. Ylimääräinen ilahdutus kävijöille heidän poistuessaan, lapsille lakritsistetoskooppi ja aikuisille vaikka muistitikulla muutamia hyviä valokuvia tarinoineen?
Tietysti museossa olisi henkilöesittelyjä ensimmäisistä työpaikkalääkäreistä ja –hoitajista, valtion suurista rakennustyömaista, tehdas- ja sotilaslääkäreistä. Kuvauksia heidän työpäivistään sata vuotta sitten, mitä hoidettiin, miten erilaisia ja mitä samanlaisia ongelmia olikaan ratkottavana nykypäivään verrattuna? Miten työhön liittyvät terveystarkastukset alkoivat rautateillä? Miten moniammatillisuus kehittyi, miten työkyvyn arviointi on muuttunut? Millaisia olivat ensimmäiset oppikirjat, kurssit, keitä olivat ensimmäiset erikoislääkärit? Mitä voisimme oppia menneestä, miten ymmärtää nykyistä ja antaa arvoa nykyajalle?
Hyvä ammatillinen museo olisi innostava tuulahdus ja kokemus samoin kuin vaikkapa hyvä taidemuseo! Joka puolelta kuitenkin kuulee lääketieteen historian arvostuksen puutteesta. Sen vuoksi Suomessa ei taida olla juuri missään jatkuvasti auki olevaa alan museota, kun Arppeneumin museokin muuttaa ja sielläkin on ollut valtava resurssipula. Kuopiossa on etsitty kai jo vuosikymmeniä sopivia, pysyviä tiloja hajallaan oleville kokoelmille ja mahdollisuutta pitää näyttelyitä auki. Lahden sotilaslääketieteen museo on vaikeuksissa. Lääketieteen historiaseurat ukkoutuvat, alan tutkimus on vähäistä…
Löytyisikö digitaalisuudesta avain eloisalle ja aina auki olevalle museolle? Jos museo olisikin olemassa vain verkossa? Taidemuseoilla on hyviä virtuaalisia kiertokävelyjä olemassa. Kuka ottaisi hoitaakseen työlääketieteen virtuaalimuseon, mistä innostuneet kollegat? Mistä rahoitus – helposti kai miljoona menisi kaiken materiaalin keräämiseen ja digitointiin?
Olemme velkaa edeltäjillemme, heidän työtään saamme kiittää tästäkin päivästä – miten sen osoitamme?
