Hyvä syy juhlia – Työterveyshuoltolaki 40 vuotta
Työterveyshuoltolaki säädettiin syyskuussa 1978 ja se astui voimaan vuoden 1979 alusta – olisiko keski-ikäistä neitoa syytä juhlia?
Terveydenhuollon erikoisalakohtaiset lait ovat varsin harvinaisia; mieleen tulee vain kansanterveyslaki toisena erillislakina, erikoissairaanhoidosta säädetään kokonaisuutena. Työterveyshuoltoa koskeva laki oli syntyessään ilmeinen rariteetti myös kansainvälisesti, vaikka suosituksia – esim. ILOlta – oli toki olemassa. Laki syntyi melkoisen väännön jälkeen ja erilaiset skenaariot olivat loppumetreille asti mahdollisia. Ehkä tämän väännön takia lain keskeinen sisältö ja perusta ovat kestäneet aikaa hyvin, ja lisääkin tehtäviä on päivitysten muodossa tullut. Työterveyden merkitystä korostaa myös perustuslaki – jo ensimmäisessä perustuslaissamme todettiin työvoiman olevan hallitusvallan erikoisessa suojeluksessa.
Ennen työterveyshuoltolakia työterveyspalvelujen järjestäminen oli siis täysin työnantajan halusta riippuvaista ja säätelemätöntä. Toki sairaanhoidon järjestämisellä työntekijöille on jo vuosisataistakin historiaa välskäreiden käytöstä sotilaiden hoidossa, ammattikunta- ja palkollissäädöksistä ym. lähtien. 1960-luvulla edistyksellisiä työnantajia edusti esimerkiksi Kymi-yhtiöt. Kela oli korvannut työnantajille työterveyshuollon sairaanhoitoa vuodesta 1964 SV-lain perusteella 20 %:n korvaustasolla, ehkäisevää työtä alettiin korvata viisi vuotta myöhemmin. Kansanterveyslain (1972) ainut maininta työterveyshuollosta oli sen 15 §:ssä, jossa todettiin, että ”Kunta voi myös tehdä lääkintöhallituksen suostumuksella työnantajien ja muiden kuin 14 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettujen oppilaitosten kanssa sopimuksen työnantajalle tai oppilaitokselle kuuluvan terveydenhuollon suorittamisesta kunnan terveyskeskuksen toimesta.”
Lainsäädännön pohjaa kehittivät osaltaan myös Työterveyslaitos (1945) ja STLY (1946) mm. ohjaamalla ja rakentamalla työterveystyölle hyviä käytäntöjä ja alan koulutusta. Työmarkkinajärjestöt ottivat asian edistämisen ajaakseen 70-luvun taitteessa ja siitä lähtien työterveystyöllä on ollut järjestöjen vankkumaton tuki takanaan. Työterveyttä koskevat asiat onkin sovittu ja sovitaan kolmikantaisesti ja ovat nykyään paitsi terveydenhoitoa, myös osa työehtosopimuksia ja Suomen ratifioimien ILO:n suositusten sisältöjä.
Lain pohjalta on säädetty myös Hyvä työterveyshuoltokäytäntö -asetus, joka on toinen keskeinen työterveyshuoltojen toimintaa ohjaava säädös. Harvinaisuus sekin – vai tunnetko asetuksen hyvästä kirurgian/sisätautien/fysiatrian tms. käytännöistä?
Työ vaikuttaa terveyteen ja terveys vaikuttaa työkykyyn ja työssä toimimiseen. Vajaa puolet noin kahdesta miljoonasta työntekijästä ilmoittaa kyselytutkimuksissa omakohtaisia työn ja terveyden välisiä yhteyksiä ja noin 15 %:lla (noin 300 000:lla) työntekijällä sairaus selvästi haittaa työntekoa – työterveyden ja työkyvyn tuen erityisosaamiselle on selvä tarvekin olemassa.
Julkisuudessa työterveyshuoltoa on arvosteltu liian sairaanhoitopainotteiseksi, eriarvoistavaksi ja epäreiluksikin. Osin totta, toisaalta sama arvio voidaan esittää lähes kaikkeen terveydenhuoltoon. Lähtökohtaisesti työterveyshuolto on työnantajien maksamaa ja työntekijöilleen järjestämää palvelua, joka ei ole suunnattukaan kaikille kansalaisille, ja verorahoja siihen ei käytetä. Ilahduttavasti myös ehkäisevän työn painoarvo on toiminnassa kasvanut.
Työterveyshuoltolakiin pohjautuva työterveyshuoltojen toiminta on järjestäjien ja käyttäjien arvostamaa palvelua, joka osaltaan ollut vaikuttamassa työtapaturmien, ammattitautien, työikäisen miesväestön kuolleisuuden, työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairaspoissaolojenkin vähenemiseen sekä työurien pitenemiseen. Näitä saavutuksia, ja lakia itsessään, olisi ilo juhlistaa – kuka järjestäisi juhlat?
