Mitä elämä on – henkäyksiä ja ilmaako vain?

Kollega suositteli minulle luettavaksi Paul Kalanithin kirjaa Henkäys on ilmaa vain (Bazaar 2017). Kirja kertoo nuoren, erityisen lahjakkaan lääkärin sairastumisesta aggressiiviseen keuhkosyöpään erikoistumisensa loppuvaiheissa. Kirja kuvaa muun muassa sitä äärimmäisen kovaa työtä, jolla hän tavoitteli ja rakensi neurokirurgin tulevaa uraa itselleen, ajatellen, että hän panostaa muuhun elämään ”sitten, kun…”  Kalanithi kuolee täyttäessään 40 vuotta; elämä osoittautui olevan ilmaa vain –  unhappy end?

Ei suinkaan – kirjalla on yllättäen suorastaan happy end! Kirja kuvaa paitsi kunnianhimoisen lääkärin suorittamista ja työelämäosallisuutta myös sitä henkistä ja arvojen muutosta, joka tapahtuu oman sairastumisen, potilaaksi joutumisen ja erityisesti läheisten absoluuttisen rakkauden myötä.

Paul Kalanithi kirjoitti kirjansa elämänsä viimeisinä kuukausina, ja teksti on sujuvaa, jopa koukuttavaa. Lukijana kuitenkin koin, että kirjoittajalla on ollut ikään kuin käsijarru vähän päällä – Kalanithi osoitti kirjoittaessaankin halua suunnitelmallisuuteen ja jonkinlaiseen kontrollin pitoon.

Kun vaimo Lucy kirjoittaa epilogin, kirja nousee lopullisesti siivilleen! Rakkaus ja tuki puolisoa kohtaan, puolisoiden merkityksellisyys toisilleen, perheyhteyden kuvaaminen, yhteisen ja todella kaivatun lapsen saanti vain vajaa vuosi ennen Paulin kuolemaa, kuoleman hyväksyminen ja silti yhteiseen tulevaisuuteen katsominen koskettavat.

Sivujuonteena kirja kuvaa myös Kalanithin kasvamista lääkäriytyeen, pyrkimystä parhaimpaansa, potilas-lääkärisuhteen muodostamista työuran eri vaiheissa, ja ammatillisen vuorovaikutuksen ja ammatin merkitystä. Tekstistä itse kukin meistä voi poimia rakennuspalikoita ammatilliseen identiteettiinsä! Elämän tarkoituksesta jo nuorena kiinnostunut, kirjallisuutta ja filosofiaa paljon lukenut Kalanithi kirjoittaa myös uskon asioista, osin ainakin minulle uusien näkökulmien kautta.

Harvakseltaan on tullut vastaan kirjoja, jotka kertovat potilaan sairastamis-kokemuksista, ja tuskin toista sellaista, jossa kirjoittajana ja kokijana on lääkäri, vieläpä nuori lääkäri. Kalanithille kuoleman hyväksyminen on osin yllättävänkin helppoa. Kirjassa hän etsii vastausta kysymykseen, ”mikä sinulle on oikeasti tärkeää”, ja osaltaan löytää sen. Kuolema ei hävitä koettua ja tehtyä, ei mitätöi työuraa, eikä se ole loppu, vaan muutos ja alku uuteen. Paul löytää merkityksellisyytensä toisista ja toisten kautta; merkityksellistä on se, mitä jätämme toisiin ihmisiin.

Ideaalina tämä merkityksellisyyden määritelmä sopii myös inhimillisen lääkärin työhön.