Mitä koulutuksen jälkeen?

Sähköpostiin tupsahti kysely, miten tulin aikanaan hakeneeksi lääkärikouluttajan erityispätevyysohjelmaan ja miten se sujui ja miten saavutettu SLL:n myöntämä pätevyys on sittemmin toimintaani, työhöni vaikuttanut. Vastasin kyselyyn aikuisoppijan näkökulmasta. Sellaisena pidin jo itseäni, olihan laillistumisestani jo 25 vuotta… kokemusta jo oli niin omien koulutustarpeiden tunnistamisessa kuin haettavien koulutusten arvioinnista.

Mainittakoon, että lääkärikouluttajan erityispätevyys on kaikkiaan yli 200:lla lääkärillä, joista noin 15 on työterveyslääkäreitä. Kyseessä on yksi suosituimmista erityispätevyyksistä, mutta kuitenkin vain noin yhdellä sadasta lääkäristä se on. Vaatimuksiin muun muassa kaksi vuotta päätoimista opettajuutta tai vähintään päivä viikossa osa- aikaista opetus- ja ohjaustyötä neljän vuoden ajan. Näin kliinikon työssä sitä on siis melko vaikea saavuttaa, mutta muutama työterveyslääkärikollegakin on osoittanut, ettei suinkaan mahdotonta!

Verkosta ja koulutuksen jo suorittaneilta tietoa koulutuksesta sai varsin hyvin, ja tiedot tuntuivat pitävän paikkansa. Itselleni koulutusohjelmaan hakeutuminen oli helppo perustella: se oli luontevaa ammatillista täydennyskoulutusta vaiheessa, jossa siirryin päätoimisesta kliinikosta opetustehtäviin yliopistolle. Koulutus mahdollisti pedagogisesti perustellun näkemyksen muodostamisen kliinisen opettajan tehtävään, erikoistumis- ja muihinkin työni sisältämiin koulutuksiin. Se herätti ajatuksia oman opetustyön kehittämishankkeista, joista osa on toteutunutkin. Ammatillisen opeidentiteettini muodostuminen sai hyvää pohjaa.

Joissakin koulutusodotuksissani hieman petyin. Odotin mm. verkostoitumista ja osaamisen jakamista muiden alojen kouluttajalääkäreiden kanssa; tästä olen kokenut vain pilkahduksia. Minulle on syntynyt vaikutelma, että lääketieteen opetustehtävien odotetaan sujuvan ilman erityistä erikoisalojen käytännön toimijoiden välistä pedagogista kehittämistä ja yhteistyötä. Opetuksen tutkimus on toinen asia, jota lääketieteessä tunnutaan tehtävän vähemmän kuin toivoisi tai olisi tarpeen. Eikö kaikissa yliopistoissa tulisi olla oma lääketieteen opetuksen tutkimuksen yksikkö – tai ainakin yliopisto-opetuksen tutkimuksen yksikkö? Entä miten yhdistys voisi houkutella jäseniänsä aktiiviseen yhdistys-/kehittävään yhteistoimintaan?

Realismia on tietysti molempien em. odotustäyttymättömyyksien osalta todeta, että olemalla itse aktiivinen ja toimija, kokoonkutsuja ja kehittäjä, ei valittaja, asioita varmasti saisi tapahtumaan.

Yhteenvetona voin siis todeta, että koulutuksen etukäteisarviointi onnistui sujuvasti, koulutus vastasi ajankohtaiseen perusteltuun tarpeeseeni, oli käytännössä minulle helpohko toteuttaa, vastasi odotuksiini varsin hyvin ja paransi selkeästi osaamistani. Huonommin odotuksiin vastanneilta osilta oma aktiivisuuteni koulutuksen jälkeen olisi voinut/voisi olla parempaa. Huomasin myös, että osaaminen kutistuu, ellei osaamistaan kartuta jatkuvasti ja tietoisesti tavoitteellisella täydennyskoulutuksella. – Voisinpa/miten voisin muidenkin koulutusteni jälkeen kokea vastaavaa kehittymistä ja tyytyväisyyttä!