OIKEITA ESTEITÄ VAI RATKAISTAVIA ASIOITA?
Tein erikoistuville yleis- ja työterveyslääkäreille Työelämätuntemus-kurssin lähipäivänä marraskuussa kyselyn, millaisia esteitä erikoistumisen etenemiseen nämä 28 osallistujaa olivat kokeneet itse tai tiesivät niistä muiden erikoistujien kohdalla. Esteiden pienryhmissä listaamisen jälkeen mietittiin myös ratkaisuja: miten esteet voisi voittaa?
Mitä esteitä? -kysymykseen tuli yhteensä 48 mainintaa, niistä oli noin 30 erilaisia. Esteet painottuivat käytännön elämän hankaluuksiin: perhesyyt eri tavoin perusteltuna mainittiin kahdeksassa vastauksessa (pienet lapset, työmatkat, puolison työpaikka, ruuhkavuodet…). Viisi mainintaa sai teema pitkät matkat erikoistumispaikkoihin tai koulutuksiin. Kolme mainintaa tuli siitä, että koulutuksiin on vaikea päästä. Neljä erikoistujaa mainitsi väärän tai vielä epävarmasti oman erikoisalan. Kolme mainitsi rahan – palkka laskee sairaalatyössä. Elämänkriisejä kuten avioero, alkoholismi tai oma sairastaminen mainittiin neljä kertaa.
Kaksi mainintaa tuli siitä, että työnantaja ei päästä sairaalapalveluja tekemään – lisäksi vaikeus irrottautua omasta perustyöstä tuli esille kahdessa vastauksessa, yhdessä vastauksessa esimies oli julma eikä antanut virkavapaata ja toisessa uhrauduttiin terveyskeskuksen huonon lääkäritilanteen vuoksi jäämään töihin. Kaksi vastaajaa koki myös taas uuteen työyhteisöön totuttautumista rasittavaksi. Kaksi vastaajaa pohti lomien menetystä. Palvelujen pitkittyessä kynnys lähteä tekemään sairaalapalveluja nousee liiaksi parissa vastauksessa. Suunnitelmallisuuden puutetta pohti pari vastaajaa, pari mietti sairaalapalvelujen tarkoituksenmukaisuutta: palveluissa ei vastaajien mielestä huomioida yleislääketieteen tai työterveyshuollon erikoistujan tarpeita. Kolme vastaajaa oli sitä mieltä, että oma mukavuudenhalu, vätysluonne 🙂 ja urautuminen huolehtimaan omasta työstä olivat selkeitä esteitä erikoistumiselle. Yksi vastaaja koki sairaalapaikkojen jonottamisen hankalaksi, yksi kaipasi työnohjausta.
”Järjestelmän edustajan” silmin katsottuna tulos oli varsin positiivinen: erikoistumisohjelma tai –järjestelmä oli koettuna esteenä vain noin reilussa kymmenesosassa vastauksia, nekin osin sovittavissa. Elämänkriisit ovat tietysti omassa sarjassaan, erikoistumista ei siinä mietitä. Pääasiassa koetut hankaluudet olivat kuitenkin elämän järjestämiseen liittyviä, epätietoisuutta ja vaivannäkökysymyksiä, jos uuteen työpaikkaan hakeutuu. Nämä kysymykset ovat yksinkertaistaen myös arvotus- ja järjestelykysymyksiä – siis ratkaistavissa ja päätettävissä olevia asioita!
Ratkaisuehdotuksia lyhyessäkin keskustelussa erikoistujat löysivät yhdessä lukuisan joukon, niistä myöhemmin. Toki on selvää, että vaivannäköä ja työtä ja altistumista oman mukavuusalueen ulkopuolelle joutuu erikoistuessaan tekemään, mutta sitähän oppiminen on! Ilman työtä ei tule tuloksia – no pain, no gain, sanoisi amerikkalainen ja hymyilisi päälle.
Minä sanon tähän päälle että HYVÄÄ PIAN JOUTUVAA JOULUA KAIKILLE – jatketaan erikoistumista ja kirjoittelemista uusin voimin taas ensi vuonna!
