Professorina korona-aikana: paljonko töissä pitää valehdella?

Kirjoittaja: Tuula Oksanen

Sitä kutsutaan digiloikaksi. Siitä ollaan ylpeitä. Sitä pidetään suurena saavutuksena, että siirryimme asiantuntijatyössä virtuaaliseen maailmaan. Päivämme täyttyy 60 minuuttia joka tunti Teams-palavereista, joissa merkittävimmän vaikutuksen työssä onnistumiseen luo verkkokokousohjelmiston toimivuus ja kaistan leveys. Virtuaalimaailma on siis kaapannut meidät. Pahinta on, että sosiaalisuuden ja sosiaalisten verkostojen mittari on, montako neliönmuotoista kuvaketta kahdella kirjaimella varustettuina on näkökentässä. Ja orwellimaisten neliöiden määrää näytöllä on lisätty korona-ajan yhä suurempien virtuaalipalaverien mahdollistamiseksi. Virtuaalimaailma siis seuraa elämäämme. Pienenä jekkuna ohjelman algoritmi muuttaa olemassaoloni perusteita satunnaisesti: välillä olen TO ja toisinaan OT. Mutta en olisi ylpeä tästä digiloikasta. Minusta pitäisi puhua digisurmasta. Musta surma se on. Työhyvinvoinnille. Myös sen takia, että joudun valehtelemaan jatkuvasti töissä.

Kyllä asiat olivat töissä paremmin ennen. Siis ennen vanhaan. Ennen vanhaan tammikuussa tänä vuonna. Kun asiat olivat niin kuin niiden pitää olla. Tai no, ehkä jotain huonoja juttuja työelämässä oli. Vaikka nyt työterveyserojen pysyvyydessä eri ammattiryhmien välillä ja työn kuormitustekijöiden ja elintapariskien kasautumisessa nuorille työntekijöille. Mutta nyt kaikki on toisin, vai? Ainakin tämä digiloikka on tullut jäädäkseen. Kukaan ei nähnyt sen tulevan. Totaalisen muutoksen työntekoon. Ja minulle se iski aloittaessani uudessa työpaikassa. Olen kolmatta kuukautta uudessa työssä, mutta en ole kertaakaan käynyt yliopistolla, pitänyt palaveria työhuoneessani, lounastanut työkavereiden kanssa, piipahtanut viereiseen huoneeseen ratkomaan yhdessä työkaverin kanssa pientä ongelmaa, koputtanut esimiehen työhuoneen oveen sovitun palaverin alkamiseksi enkä (tärkein) toteuttanut kaksoissokkokoetta paikallisen lihapiirakan paremmuudesta kahvihuoneessa. Onko työhyvinvointini koskaan ennallaan?

Valheiden salailu vie veronsa. Päätin siis avautua lähityökavereille. Päätin tunnustaa, että olen joutunut lähes päivittäin valehtelemaan työssäni. Nolo juttu. Julkinen tunnustus. Tai anteeksipyyntö. Ja heidän reaktionsa oli odottamaton: he nauroivat ja kannustivat minua tähän kirjoitukseen. Mutta mitä minä oikeastaan pyydän anteeksi? Pyydän anteeksi sitä, että 9+ tuntia pitkä työpäivä, joka on täynnä 60 minuuttia/tunti virtuaalisia palavereita ei sovi minulle. Tarvitsisin jonkun lyhyenkin biotauon tai muun tauon 1-3 tunnin kokousten sisällä ja välillä, että jaksan päivän läpi aktiivisesti. Ja olen siksi joutunut valehtelemaan. Olen usein 50 tai 55 minuutin kohdalla pyytänyt, että voisimme lopettaa. Jotta ennen seuraavaa palaveria ehdin juoda kupin kahvia. Se on aina sopinut kaikille. En juo kahvia.